Toinen totuus parisuhteesta

 Meillä ei mene mieheni kanssa kovin hyvin. Vaikka olen saattanut sellaisen kuvan ehkä antaa. En tiedä.

Tilannehan on se, että olen ollut muuttamassa pois pariinkiin otteeseen. Se on kuitenkin aina vain jotenkin jäänyt. On ollut rahasta pulaa tai huono aika muuten tai tai tai...
Ja vähän ajan päästä on tuntunut taas hyvältä ja olen miettinyt, että miksi olen ollut edes lähdössä.

Nyt kuitenkin huomaan miettiväni asiaa päivittäin. Elo miehen kanssa käy koko ajan vain vaikeammaksi. Kaksi masentunutta samassa taloudessa ei ole hyvä asia. Ainakaan tässä tapauksessa.
Olen ajanut miehen niin loppuun omalla sairastelullani, että ei hänkään enää jaksa. Tiuskimme ja äyskimme pienistäkin asioista, emme tee enää asioita lainkaan yhdessä, emme nuku enää samassa sängyssä ja ennen kaikkea, minä itken pävittäin sitä, kuinka tunnen olevani loukussa. Tunnen jääneeni nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Jotenkin kuitenkin ei omat rahkeet riitä siihen, että alkaisin etsimään asuntoa. Ei minulla ole rahaakaan. Enkä edes tiedä, että pärjäisinkö yksin. Mutta silti minusta on jo pitkän aikaa tuntunut, että yksin olisi kuitenkin parempi. Tai ainakin kokeilla pitäisi. Jospa se muuttaisi asioita. Tai muuttaisihan se pakostakin.

Minun on niin paha olla täällä, tässä asunnossa, jota en edes tunne kodikseni. En ole koskaan tuntenut, oikeastaan. Mietin vain ratkaisua ja masentuneen mielessä on poismuuttamisen lisäksi tasan yksi vaihtoehto. Se alkaa tuntua koko ajan houkuttelevammalta.
Ja nyt viimeistään tajuan, että en voi enää jäädä tänne. En, jos mietin, että vaikka tapan itseni mieluummin, kuin jatkan tätä samaa. Samaa vanhaa, päivästä toiseen, mikään ei ole seuraavana aamuna yhtään paremmin, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Se illuusio haihtuu aina pian.

Toisaalta taas mietin, että onko tämä vain jotain muutoksenhalua? Edes jotain pakoreitin etsimistä tästä nykyisestä (paskasta) elämästä? En voi olla pohtimatta, että johtuuko ahdistukseni vain ja ainoastaan vakavasta masennuksesta ja muista mielen ongelmista, vai olisiko minun parempi olla omillani.

Mielenterveydellisistä ongelmista johtuen olen myös aiemmin vahingoittanut sekä itseäni että miestäni, tarkoituksella. Hermoni eivät pidä enää yhtään ja saatan raivostua pienistäkin asioista. Pelkään todella paljon satuttavani miestäni vielä pahasti, sillä hän on aina siinä vierellä. On helppo kyllästyä ihmiseen, joka ei hievahdakaan läheltä. On myös helppo suuttua ja purkaa pahaa oloa ja ahdistusta siihen kaikkein läheisimpään ihmiseen.
Mutta en vain enää kestä sitä. En vain kertakaikkiaan kestä.

Mitä helvettiä tässä nyt sitten tekisi.

Olunppialaiset jee

Rakastan urheilua.
Ja mikäs sen parempaa penkkiurheilijalle, kuin olympialaiset? Lisätään yhtälöön vielä se, että kisat käydään Pohjois-Amerikassa ja allekirjoittanut on yöihminen, joten aikataulutkin sopii hyvin. Tosin Leijonien aamupelit voi väsyttää, mutta uskoisin, että unihiekat karisee silmistä naapuritalossakin, kun tämä tyttö katsoo vähän lätkää.
Jääkiekko on siis se suurin intohimo, mutta kaikki Suomen eistykset on tullut kuitenkin katsottua.

Nämä tämmöiset kisat vaan tahtoo ottaa hieman pumpun päälle. Minä kun olen kauhea jännittämään muutenkin, niin tiukoissa paikoissa sydän tuntuu hyppäävän rinnasta ulos. Valitettavasti pettymyksiä on tullut, mutta onhan tässä vielä monta mitalimahdollisuutta.

--

Mutta en minä pelkkä penkkiurheilija ole, liikuntaa on tullut todistetusti harrastettua itsekin. Olen pelannut pesäpalloa... ööö... 12-13 (?) vuotta ja vielä on tarkoitus jatkaa. Se vain on niin rakas laji, että ei siitä pääse eroon, vaikka lopettaminenkin on ollut lähellä useasti. Pahiten viimeisen kolmen vuoden sisällä, kun murtunut sääriluu pilasi kaksi kautta.
Lumiaudan päälläkin olen viihtynyt jo reilut 10 kautta ja edelleen käydään laskemassa vähintään 1-2 krt kuukaudessa per talvi.
Lisäksi pari vuotta sitten uutena lajina tuli airsoft, joka käy koko ajan vain tärkeämmäksi itselleni.

--

Postauksen pointti?
No...
Olunppialaiset, jee kivaa!

Niin mikä toinen puoli?

Mietin tässä vielä tämän blogin otsikkoa. Se toinen puoli; Yksi ihminen, kaksi mieltä.
Tekstit eivät ole hirveästi viitanneet sinne suuntaan, taikka valottaneet otsikkoa sen enempää.

---

Suurimman osan ajasta nykään olen juuri sellainen, kuin olen kirjoittanutkin. Masentunut, syrjäänvetäytynyt, elämästä irrallaan oleva, synkkämielinen... Mutta osan aikaa olen kuitenkin aivan toinen. Olen erilainen silloin, kun pitää olla. Eli silloin harvoin, kun tapaan ihmisiä; kavereita, perhettä, uusia tuttavuuksia. Silloin annan itsestäni ulospäin vahvan ja itsevarman kuvan. Olen hauska, iloinen ja pirteä. Elämäni on hirveän mielenkiintoista ja elän parasta aikaa. Joskus jopa tunnen olevani noita asioita oikeasti, edelleen.
En kuitenkaan suoranaisesti valehtele. En vain kerro tai näytä tiettyjä asioita. Kaikkihan me teemmä tätä joskus. Minulle se on normaalia, aina. Muiden, kuin mieheni, seurassa lasken eteeni paksun verhon, joka erottaa senhetkisen minän siitä toisesta. Ja joskus teen sen miehellenikin.
En vain kestä sitä, että he näkisivät minusta sen toisen puolen.

Tosin joskus, huomaamattai tai harvoin jopa tarkoituksella, raotan verhoa hieman ja päästän ihmisen lähemmäksi. Enkä useimmiten kadu sitä jälkeenpäin, vaikka toisin voisi ehkä luulla.
Kuitenkin haluaisin olla ns. oma itseni aina. Mutta en tiedä, että kumpi puoli minusta on se pohjimmainen minuus. Aiemminkin olen tätä pohtinut, toin tekstin tännekin, aiempaan postaukseen. Toisaalta taas olen jo niin tottunut tähän kahden roolin (? ei ehkä sopivin sana) pitämiseen, että en tiedä osaisinko edes luopua toisesta.
Ja miten minun sitten kävisi? Ei kai kukaan haluaisi viettää aikaa enää kanssani, jos olisin aina se ihminen, joka blogissanikin olen? Enkä myöskään halua aiheuttaa läheisilleni turhaa huolta. Jossain minussa, syvällä, kaukana, on ehkä vielä ihan pienen pieni toivonkipinä siitä, että selviän vielä. Että kaikki on vielä joskus hyvin.
Muutenkin ehkä parempi, että ihmiset eivät tiedä minusta läheksään kaikkea.

Ehkä. En tiedä. Toisaalta taas tämä toisen puolen pitäminen on hyvin raskasta. Mutta tuntuu, että ei ole paljoa vaihtoehtoja.

Tänään on hyvä päivä tappaa itsensä

Kahdesti. Yhdessä pelissä.
Ensin heitin kranaatin, joka kimposikin jostain takaisin, osui minua päähän ja räjähti. Tarkoitus oli kyllä heittää se battle-bussin taakse, jossa oli vihuja ämpärikaupalla.
Toinen kerta monivuotisen COD- urani aikana, että heitän itseäni kranaatilla tahattomasti. Tai ylipäätänsä tapan itseni vahingossa. Ja siksipä olikin juuri niin hauskaa, kun onnistuin viemään nirrin itseltäni toistamiseen melkein heti perään. Kranaatin sijasta käytin kuitenkin airstrikeä.
Ensinnäkin, mitä helvettiä minä olen tehnyt keskellä viholliskeskittymää? Toiseksi, miten olen ollut hengissä vielä siinä vaiheessa, kun airstrike lopultakin tulee? Ja kolmanneksi, ei sitten käynyt mielessä peruuttaa sieltä pois? Tai edes ottaa kunniakas kuolema vihollisen luodista?
Nope, fail, fail, fail ja fail.

No, eipä se periaatteessa eroa siitä kuuluisasta IRL- elämästäkään. Niin, että epäonnistumisia epäonnistumisien perään. Tai ei enää tällä hetkellä, sillä ei voi epäonnistua, jos ei tee mitään.
Lyhyesti tämänhetkinen tilanne:

• Rahat on loppu, eikä tietoa seuraavista. Odotellaan molemmat byrokratian ratteiden pyörimistä. 
• Erosin koulusta, uudesta ei tietoa. Ehkä haen, ehkä en. Riippuen, millä tuulella olen. Sitä ennen pitäisi saada haettua uusi B- lausunto, joten luulen, että hakeminen jää kiinni siitä. Lausunnon kyllä saisin, jos vain saisin aikaiseksi ottaa yhteyttä oikeisiin henkilöihin. 
• Ei ole hoitoa eikä lääkitystä. Ihan omaa saamattomuutta ja haluttomuutta. Saatiin kuin satiinkin aikaiseksi varata aika mielenterveystoimistoon, mutta enhän mä ikinä sinne asti päässyt. Siitä lisää myöhemmin. 
• Unta on liian vähän tai liikaa. Ensin menen kolme-neljä viikkoa 3-5 tunnin yöunilla ja sitten nukun viikon putkeen, 18 tuntia päivässä. Vähintään.
• Yleinen saamattomuus, paniikkikohtaukset, kiukkuisuus, raivonpuuskat. Ovat päivittäisiä vierailijoita ja siitä paskamaisia, että eivät tahdo lähteä sitten millään.

Eli hyvin menee.
Kaiken tuon lisäksi en saa päästäni ajatusta itseni vahingoittamisesta. Se kolkuttelee takaraivossa vähän väliä, käy mielessä useita kertoja tunnissa. Osittain toteutankin sitä syömättömyydellä. Ja juomalla liikaa. Ei vettä, vaan alkoholia. Ei liene suuri yllätys sekään.
Ei ole mitään kiintopistettä elämässä, ei mitään, mitä kohti suunnata (enemmän tai vähemmän) määrätietoisesti. Joten kaikki päivät ovat samaa. Eikä mikään koskaan muutu. Odotan, että tapahtuisi jotain. Edelleen.

Mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Joten päässäni pyörii jatkuvasti ajatus, että minä jopa tekisin asioille jotain. Ja niin minä teinkin. Tai ainakin yritin:
Saatiin siis viimeinkin soitettua mtt:lle minulle uutta aikaa. Laittoivat päivystyksen puolelle seuraavaksi päiväksi. Se seuraava aamu alkoikin ihan hyvin, kunnes tuttu paniikki alkoi hiipiä lähemmäs. Se pääsikin iskemään sitten niin, että päädyttiin lopulta mtt:n ulko-oven kautta ensiapuun ja sieltä sitten takaisin kotiin. Heräsin iltapäivällä omasta sängystä ja viimeinen muistikuva ennen sitä on autosta ennen mtt:tä.
Sopivat minulle seuraavaksi päiväksi uuden ajan ja suosittelivat ottamaan rauhoittavia ennen sitä, mutta en minä sinnekään päässyt. Itkin ja huusin eteisen lattialla, että mieheni ei pakottaisi minua menemään sinne. Myöhemmin itkin ihan vain sitä, että en mennyt.

Mikä helvetti minua oikein vaivaa? Ensin huutamalla huudan apua ja sitten, kun sitä tarjotaan, kieltäydyn. Ei tässä ole mitään järkeä enää. Joten päätin olla enää yrittämättä sitäkään. Nähtiinhän se taas, että ei siitä mitään tule. Ja on niillä siellä mtt:llä muitakin, jotka apua tarvitsevat. En vaan voi viedä heiltä aikaa tuolla tavalla.
Joten lakkaan haaskaamasta voimavaroja, sekä itseni että muiden.

Luovutan. Tai luovutin jo, osittain, ja se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Sain aikaan päätöksen.
Samalla päätinn mös jollain tasolla lopettaa itse elämäni.  Nyt kulutankin sitten vain aikaa miettimällä eri tapoja ja tilanteita, suunnittelemalla kaiken etukäteen, vaikka tiedän, että se ei tule (todennäköisesti) toteutumaan niin. En vielä tiedä, että milloin ja miten, mutta uskon, että tiedän kyllä varmasti sitten, kun se hetki tulee.
Niinkuin unessa, jonka näin vähän aikaa sitten:
Syrjäinen tie oli pimeä ja mutkainen. Minä ajoin liian lujaa, päässäni vain yksi ajatus. Ajatus, joka ei jättänyt hetkeksikään rauhaan. Se valtasi koko mielen, päästämättä irti. Painoin lisää kaasua päästäkseni sitä pakoon. En päässyt, sillä se jäi viimeiseksi ajatuksekseni.
Se muutaman sekunnin ilmalento tuntui ikuisuudelta. Siinä pienessä hetkessä tunsin syvää tyyneyttä ja rauhaa. Viimeinkin; ajattelin, suljin silmäni ja hengitin viimeistä kertaa.

Sitten heräsin. Heräsin ja huomasin olevani omassa sängyssäni, omassa kodissani, omassa paskassa elämässäni. Pettymyksen kyyneleet tulvivat välittömästi silmiini. Lakkasin itkemästä vasta kun nukahdin taas. Kunnes heräsin omaan itkuuni. Niin minä vietin koko päivän; itkien itseni uneen, vain herätäkseni ja tehdäkseni sen uudestaan.
Illalla olo hieman helpotti ja kyyneleet ehtyivät. Huomasin olevani janoinen. Menin keittiöön, otin lasin ja täytin sen vedellä. Se lipesi kädestäni ja hajosi lattialle. Ja minä sen mukana.
Seuraavat kaksi tuntia vietin itkien lasinsirujen keskellä.

Kyllä, minä totisesti haluan jo kuolla.

Ja se siitäkin sitten...

En päässyt sinne kouluun. Siinä meni viimeinenkin toivo ja uskonpalanen siihen kuuluisaan parempaan huomiseen.
Ei tässä nyt ole enää mitään jäljellä. Helvetti.

Toisaalta, olisi pitänyt tajuta, että ei pidä alun alkaenkaan herätellä minkäänlaisia toiveita. Sen eräänkin kerran, kun on luottavainen tulevaisuuteen... Ei se kannata.

Mitä nyt? Niin, en tiedä. Katsotaan sitä sitten, jos jotenkin selviän aamuun asti.