Toinen totuus parisuhteesta

 Meillä ei mene mieheni kanssa kovin hyvin. Vaikka olen saattanut sellaisen kuvan ehkä antaa. En tiedä.

Tilannehan on se, että olen ollut muuttamassa pois pariinkiin otteeseen. Se on kuitenkin aina vain jotenkin jäänyt. On ollut rahasta pulaa tai huono aika muuten tai tai tai...
Ja vähän ajan päästä on tuntunut taas hyvältä ja olen miettinyt, että miksi olen ollut edes lähdössä.

Nyt kuitenkin huomaan miettiväni asiaa päivittäin. Elo miehen kanssa käy koko ajan vain vaikeammaksi. Kaksi masentunutta samassa taloudessa ei ole hyvä asia. Ainakaan tässä tapauksessa.
Olen ajanut miehen niin loppuun omalla sairastelullani, että ei hänkään enää jaksa. Tiuskimme ja äyskimme pienistäkin asioista, emme tee enää asioita lainkaan yhdessä, emme nuku enää samassa sängyssä ja ennen kaikkea, minä itken pävittäin sitä, kuinka tunnen olevani loukussa. Tunnen jääneeni nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Jotenkin kuitenkin ei omat rahkeet riitä siihen, että alkaisin etsimään asuntoa. Ei minulla ole rahaakaan. Enkä edes tiedä, että pärjäisinkö yksin. Mutta silti minusta on jo pitkän aikaa tuntunut, että yksin olisi kuitenkin parempi. Tai ainakin kokeilla pitäisi. Jospa se muuttaisi asioita. Tai muuttaisihan se pakostakin.

Minun on niin paha olla täällä, tässä asunnossa, jota en edes tunne kodikseni. En ole koskaan tuntenut, oikeastaan. Mietin vain ratkaisua ja masentuneen mielessä on poismuuttamisen lisäksi tasan yksi vaihtoehto. Se alkaa tuntua koko ajan houkuttelevammalta.
Ja nyt viimeistään tajuan, että en voi enää jäädä tänne. En, jos mietin, että vaikka tapan itseni mieluummin, kuin jatkan tätä samaa. Samaa vanhaa, päivästä toiseen, mikään ei ole seuraavana aamuna yhtään paremmin, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Se illuusio haihtuu aina pian.

Toisaalta taas mietin, että onko tämä vain jotain muutoksenhalua? Edes jotain pakoreitin etsimistä tästä nykyisestä (paskasta) elämästä? En voi olla pohtimatta, että johtuuko ahdistukseni vain ja ainoastaan vakavasta masennuksesta ja muista mielen ongelmista, vai olisiko minun parempi olla omillani.

Mielenterveydellisistä ongelmista johtuen olen myös aiemmin vahingoittanut sekä itseäni että miestäni, tarkoituksella. Hermoni eivät pidä enää yhtään ja saatan raivostua pienistäkin asioista. Pelkään todella paljon satuttavani miestäni vielä pahasti, sillä hän on aina siinä vierellä. On helppo kyllästyä ihmiseen, joka ei hievahdakaan läheltä. On myös helppo suuttua ja purkaa pahaa oloa ja ahdistusta siihen kaikkein läheisimpään ihmiseen.
Mutta en vain enää kestä sitä. En vain kertakaikkiaan kestä.

Mitä helvettiä tässä nyt sitten tekisi.

Olunppialaiset jee

Rakastan urheilua.
Ja mikäs sen parempaa penkkiurheilijalle, kuin olympialaiset? Lisätään yhtälöön vielä se, että kisat käydään Pohjois-Amerikassa ja allekirjoittanut on yöihminen, joten aikataulutkin sopii hyvin. Tosin Leijonien aamupelit voi väsyttää, mutta uskoisin, että unihiekat karisee silmistä naapuritalossakin, kun tämä tyttö katsoo vähän lätkää.
Jääkiekko on siis se suurin intohimo, mutta kaikki Suomen eistykset on tullut kuitenkin katsottua.

Nämä tämmöiset kisat vaan tahtoo ottaa hieman pumpun päälle. Minä kun olen kauhea jännittämään muutenkin, niin tiukoissa paikoissa sydän tuntuu hyppäävän rinnasta ulos. Valitettavasti pettymyksiä on tullut, mutta onhan tässä vielä monta mitalimahdollisuutta.

--

Mutta en minä pelkkä penkkiurheilija ole, liikuntaa on tullut todistetusti harrastettua itsekin. Olen pelannut pesäpalloa... ööö... 12-13 (?) vuotta ja vielä on tarkoitus jatkaa. Se vain on niin rakas laji, että ei siitä pääse eroon, vaikka lopettaminenkin on ollut lähellä useasti. Pahiten viimeisen kolmen vuoden sisällä, kun murtunut sääriluu pilasi kaksi kautta.
Lumiaudan päälläkin olen viihtynyt jo reilut 10 kautta ja edelleen käydään laskemassa vähintään 1-2 krt kuukaudessa per talvi.
Lisäksi pari vuotta sitten uutena lajina tuli airsoft, joka käy koko ajan vain tärkeämmäksi itselleni.

--

Postauksen pointti?
No...
Olunppialaiset, jee kivaa!

Niin mikä toinen puoli?

Mietin tässä vielä tämän blogin otsikkoa. Se toinen puoli; Yksi ihminen, kaksi mieltä.
Tekstit eivät ole hirveästi viitanneet sinne suuntaan, taikka valottaneet otsikkoa sen enempää.

---

Suurimman osan ajasta nykään olen juuri sellainen, kuin olen kirjoittanutkin. Masentunut, syrjäänvetäytynyt, elämästä irrallaan oleva, synkkämielinen... Mutta osan aikaa olen kuitenkin aivan toinen. Olen erilainen silloin, kun pitää olla. Eli silloin harvoin, kun tapaan ihmisiä; kavereita, perhettä, uusia tuttavuuksia. Silloin annan itsestäni ulospäin vahvan ja itsevarman kuvan. Olen hauska, iloinen ja pirteä. Elämäni on hirveän mielenkiintoista ja elän parasta aikaa. Joskus jopa tunnen olevani noita asioita oikeasti, edelleen.
En kuitenkaan suoranaisesti valehtele. En vain kerro tai näytä tiettyjä asioita. Kaikkihan me teemmä tätä joskus. Minulle se on normaalia, aina. Muiden, kuin mieheni, seurassa lasken eteeni paksun verhon, joka erottaa senhetkisen minän siitä toisesta. Ja joskus teen sen miehellenikin.
En vain kestä sitä, että he näkisivät minusta sen toisen puolen.

Tosin joskus, huomaamattai tai harvoin jopa tarkoituksella, raotan verhoa hieman ja päästän ihmisen lähemmäksi. Enkä useimmiten kadu sitä jälkeenpäin, vaikka toisin voisi ehkä luulla.
Kuitenkin haluaisin olla ns. oma itseni aina. Mutta en tiedä, että kumpi puoli minusta on se pohjimmainen minuus. Aiemminkin olen tätä pohtinut, toin tekstin tännekin, aiempaan postaukseen. Toisaalta taas olen jo niin tottunut tähän kahden roolin (? ei ehkä sopivin sana) pitämiseen, että en tiedä osaisinko edes luopua toisesta.
Ja miten minun sitten kävisi? Ei kai kukaan haluaisi viettää aikaa enää kanssani, jos olisin aina se ihminen, joka blogissanikin olen? Enkä myöskään halua aiheuttaa läheisilleni turhaa huolta. Jossain minussa, syvällä, kaukana, on ehkä vielä ihan pienen pieni toivonkipinä siitä, että selviän vielä. Että kaikki on vielä joskus hyvin.
Muutenkin ehkä parempi, että ihmiset eivät tiedä minusta läheksään kaikkea.

Ehkä. En tiedä. Toisaalta taas tämä toisen puolen pitäminen on hyvin raskasta. Mutta tuntuu, että ei ole paljoa vaihtoehtoja.

Tänään on hyvä päivä tappaa itsensä

Kahdesti. Yhdessä pelissä.
Ensin heitin kranaatin, joka kimposikin jostain takaisin, osui minua päähän ja räjähti. Tarkoitus oli kyllä heittää se battle-bussin taakse, jossa oli vihuja ämpärikaupalla.
Toinen kerta monivuotisen COD- urani aikana, että heitän itseäni kranaatilla tahattomasti. Tai ylipäätänsä tapan itseni vahingossa. Ja siksipä olikin juuri niin hauskaa, kun onnistuin viemään nirrin itseltäni toistamiseen melkein heti perään. Kranaatin sijasta käytin kuitenkin airstrikeä.
Ensinnäkin, mitä helvettiä minä olen tehnyt keskellä viholliskeskittymää? Toiseksi, miten olen ollut hengissä vielä siinä vaiheessa, kun airstrike lopultakin tulee? Ja kolmanneksi, ei sitten käynyt mielessä peruuttaa sieltä pois? Tai edes ottaa kunniakas kuolema vihollisen luodista?
Nope, fail, fail, fail ja fail.

No, eipä se periaatteessa eroa siitä kuuluisasta IRL- elämästäkään. Niin, että epäonnistumisia epäonnistumisien perään. Tai ei enää tällä hetkellä, sillä ei voi epäonnistua, jos ei tee mitään.
Lyhyesti tämänhetkinen tilanne:

• Rahat on loppu, eikä tietoa seuraavista. Odotellaan molemmat byrokratian ratteiden pyörimistä. 
• Erosin koulusta, uudesta ei tietoa. Ehkä haen, ehkä en. Riippuen, millä tuulella olen. Sitä ennen pitäisi saada haettua uusi B- lausunto, joten luulen, että hakeminen jää kiinni siitä. Lausunnon kyllä saisin, jos vain saisin aikaiseksi ottaa yhteyttä oikeisiin henkilöihin. 
• Ei ole hoitoa eikä lääkitystä. Ihan omaa saamattomuutta ja haluttomuutta. Saatiin kuin satiinkin aikaiseksi varata aika mielenterveystoimistoon, mutta enhän mä ikinä sinne asti päässyt. Siitä lisää myöhemmin. 
• Unta on liian vähän tai liikaa. Ensin menen kolme-neljä viikkoa 3-5 tunnin yöunilla ja sitten nukun viikon putkeen, 18 tuntia päivässä. Vähintään.
• Yleinen saamattomuus, paniikkikohtaukset, kiukkuisuus, raivonpuuskat. Ovat päivittäisiä vierailijoita ja siitä paskamaisia, että eivät tahdo lähteä sitten millään.

Eli hyvin menee.
Kaiken tuon lisäksi en saa päästäni ajatusta itseni vahingoittamisesta. Se kolkuttelee takaraivossa vähän väliä, käy mielessä useita kertoja tunnissa. Osittain toteutankin sitä syömättömyydellä. Ja juomalla liikaa. Ei vettä, vaan alkoholia. Ei liene suuri yllätys sekään.
Ei ole mitään kiintopistettä elämässä, ei mitään, mitä kohti suunnata (enemmän tai vähemmän) määrätietoisesti. Joten kaikki päivät ovat samaa. Eikä mikään koskaan muutu. Odotan, että tapahtuisi jotain. Edelleen.

Mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Joten päässäni pyörii jatkuvasti ajatus, että minä jopa tekisin asioille jotain. Ja niin minä teinkin. Tai ainakin yritin:
Saatiin siis viimeinkin soitettua mtt:lle minulle uutta aikaa. Laittoivat päivystyksen puolelle seuraavaksi päiväksi. Se seuraava aamu alkoikin ihan hyvin, kunnes tuttu paniikki alkoi hiipiä lähemmäs. Se pääsikin iskemään sitten niin, että päädyttiin lopulta mtt:n ulko-oven kautta ensiapuun ja sieltä sitten takaisin kotiin. Heräsin iltapäivällä omasta sängystä ja viimeinen muistikuva ennen sitä on autosta ennen mtt:tä.
Sopivat minulle seuraavaksi päiväksi uuden ajan ja suosittelivat ottamaan rauhoittavia ennen sitä, mutta en minä sinnekään päässyt. Itkin ja huusin eteisen lattialla, että mieheni ei pakottaisi minua menemään sinne. Myöhemmin itkin ihan vain sitä, että en mennyt.

Mikä helvetti minua oikein vaivaa? Ensin huutamalla huudan apua ja sitten, kun sitä tarjotaan, kieltäydyn. Ei tässä ole mitään järkeä enää. Joten päätin olla enää yrittämättä sitäkään. Nähtiinhän se taas, että ei siitä mitään tule. Ja on niillä siellä mtt:llä muitakin, jotka apua tarvitsevat. En vaan voi viedä heiltä aikaa tuolla tavalla.
Joten lakkaan haaskaamasta voimavaroja, sekä itseni että muiden.

Luovutan. Tai luovutin jo, osittain, ja se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Sain aikaan päätöksen.
Samalla päätinn mös jollain tasolla lopettaa itse elämäni.  Nyt kulutankin sitten vain aikaa miettimällä eri tapoja ja tilanteita, suunnittelemalla kaiken etukäteen, vaikka tiedän, että se ei tule (todennäköisesti) toteutumaan niin. En vielä tiedä, että milloin ja miten, mutta uskon, että tiedän kyllä varmasti sitten, kun se hetki tulee.
Niinkuin unessa, jonka näin vähän aikaa sitten:
Syrjäinen tie oli pimeä ja mutkainen. Minä ajoin liian lujaa, päässäni vain yksi ajatus. Ajatus, joka ei jättänyt hetkeksikään rauhaan. Se valtasi koko mielen, päästämättä irti. Painoin lisää kaasua päästäkseni sitä pakoon. En päässyt, sillä se jäi viimeiseksi ajatuksekseni.
Se muutaman sekunnin ilmalento tuntui ikuisuudelta. Siinä pienessä hetkessä tunsin syvää tyyneyttä ja rauhaa. Viimeinkin; ajattelin, suljin silmäni ja hengitin viimeistä kertaa.

Sitten heräsin. Heräsin ja huomasin olevani omassa sängyssäni, omassa kodissani, omassa paskassa elämässäni. Pettymyksen kyyneleet tulvivat välittömästi silmiini. Lakkasin itkemästä vasta kun nukahdin taas. Kunnes heräsin omaan itkuuni. Niin minä vietin koko päivän; itkien itseni uneen, vain herätäkseni ja tehdäkseni sen uudestaan.
Illalla olo hieman helpotti ja kyyneleet ehtyivät. Huomasin olevani janoinen. Menin keittiöön, otin lasin ja täytin sen vedellä. Se lipesi kädestäni ja hajosi lattialle. Ja minä sen mukana.
Seuraavat kaksi tuntia vietin itkien lasinsirujen keskellä.

Kyllä, minä totisesti haluan jo kuolla.

Ja se siitäkin sitten...

En päässyt sinne kouluun. Siinä meni viimeinenkin toivo ja uskonpalanen siihen kuuluisaan parempaan huomiseen.
Ei tässä nyt ole enää mitään jäljellä. Helvetti.

Toisaalta, olisi pitänyt tajuta, että ei pidä alun alkaenkaan herätellä minkäänlaisia toiveita. Sen eräänkin kerran, kun on luottavainen tulevaisuuteen... Ei se kannata.

Mitä nyt? Niin, en tiedä. Katsotaan sitä sitten, jos jotenkin selviän aamuun asti.

Muuttiko vuosi oikeasti mitään?

Löysin vuoden takaisen kirjoitukseni, päivämääränä 3.1.2009

---


Paha olo kalvaa taustalla. Mä käytän vaan kaiken aikani asioitten vatvomiseen: miksi mä teen näin, mikä mussa on vikana, mitä pahaa mä oon tehny ansaitakseni tän kaiken, miksi mä olen heikko, minkä takia mä satutan itseni lisäksi myös muita... Lista on loputon. Jotenkin tuntuu, että jokin selitys on löydyttävä. On niin vaikeaa myöntää, että kyse on sairaudesta, jolle ei aina välttämättä voi mitään. Osittain tämä ajatus johtuu myös siitä, että olen joutunut kohtaamaan mielipiteitä, joiden mukaan masennus ja muut päänsisäiset ongelmat on vain luonteen heikkoutta ja ihminen voi estää ne/parantua jos vain oikeasti haluaa ja keskittää voimavaransa oikeisiin suuntiin.
Mä olen yrittänyt, mä todellakin olen yrittänyt ja osittain siksi olenkin tässä pisteessä; jossain vaiheessa ne voimat kuitenkin loppuu. Mä olen vielä luonteeltani niin jääräpää, että omia ongelmia ei voi myöntää edes itselle ennen kuin seinä vastassa on ollut liian luja. Ehkä jos mä olisin antanut aiemmin periksi, jos mä en olis vetäytynyt kuoreeni, jos mä olisin voinut kertoa jollekin, voinut lakata kuvittelemasta ja lopulta näyttelemästä, että kaikki on ihan ok - Jos mä olisinkin huolehtinut itsestäni muiden sijaan. Tajunnut, että joskus on laitettava itsensä muiden edelle.


Ja jos mä olisin... niin, mitä? Mä mietin vaan, että mitä meni vikaan, missä kohti askel harhautui. Milloin mä hukkasin itseni? Vai hukkasinko ollenkaan? Onko tämä kaikki vain viimeinkin läpipuskenut perimmäinen luonteeni, onko kyse sittenkin vain ohimenevästä ajanjaksosta... Onko mulla ollut missään vaiheessa tilaisuutta oikeasti vaikuttaa tulevaan, olisiko tämä ollut estettävissä? Niin, en tiedä.


Mä olen onnekas, kun mulla on ympärilläni ihmisiä, jotka oikeasti välittävät. Jotka kertovat milloin on aika taas antaa periksi hetkeksi, jos en itse sitä huomaa. Rakkaita, jotka huolehtivat minusta silloin kun en itse siihen pysty. Ja ennen kaikkea mä olen onnekas siitä, että minulla on mieheni; Hän, joka kuuntelee, lohduttaa, rakastaa ja mikä tärkeintä ymmärtää ja antaa anteeksi. Hän, joka pelkällä olemassaolollaan tekee elämästä elämisen arvoisen. Ja kun Hän sulkee minut syleilyynsä, koko maailmassa ei ole enää mitään muuta; on vain me kaksi ja rikkumaton rauha. Jäljelle jää vain hetki, jolloin minäkin olen terve ja vahva nuori ihminen, jolla on kaikki edellytykset menestyä elämässä ja olla se, joka minusta piti tulla.
Toistaiseksi olen vain onnistunut pettämään itseni, useasti ja kerta kerralta lujempaa. Oma epäonnistuminen iskee vasten kasvoja liian lujaa, työntäen minut selkä seinää vasten jättämättä enää pakokeinoja. Pakottaa minut katsomaan sitä silmiin ja jälleen kerran myöntämään tilanteen; en onnistunut taaskaan.


Kenenkään ei pitäisi joutua ajattelemaan, että olisiko oma kumppani onnellinen/onnellisempi ilman minua. Ei pitäisi joutua tuntemaan fyysiseksi kasvavaa pahaa oloa siitä, että on oma itsensä tai että tapahtuu asioita, joihin ei itse aina voi vaikuttaa.
Mä vaan haluaisin nauttia elämästä, tehdä rakastamiani asioita rakastamieni ihmisten kanssa. Mä en tahtoisi olla väsynyt, itkuinen, likainen... Mä en todellakaan haluaisi, että muille ihmisille normaaleitten asioitten tekeminen on minulle suuri saavutus. Kuten bussilla kulkeminen, kaupungilla kävely, virastoissa asioiminen, kaupassa käynti... Tavalliset arkipäiväiset asiat.
Ja ennen kaikkea mä en tahtoisi, että toisen asteen tutkinnon suorittaminen olisi näin ylitsepääsemätön este. Tässä mä istun, pelkät peruskoulun paperit kourassa ja odottelen ihmeen tapahtumista.


Mun on vain tyydyttävä siihen, mitä mulla nyt on. Ne pienet ilon hetket on etsittävä arkipäiväisistä asioista; toisinaan niitä on useita lyhyen ajan sisään, toisinaan tuntuu, että maailmalla ei ole minulle mitään annettavaa.
Tällä hetkellä mä vain yritän tulla toimeen itseni kanssa, oppia olemaan oikein. Kuuntelemaan miltä tuntuu ja antamaan periksi tarpeen vaatiessa. Mä pärjään vielä, niin kauan kun päivät tuleva yksi kerrallaan.


Sillä minulla on joku, joka hengittää minua silloinkin kun päivä ei tule ollenkaan.

---

Niin. Eipä asiat ole juuri muuttuneet. Muuta kuin huonompaan suuntaan. Tai en tiedä. Kyllä minä ehkä sittenkin olin vuosi sitten hitusen paremmassa kunnossa. Siinä vaiheessa saikkua oli takana jo useampi kuukausi, enkä tiennyt, että ainakin saman verran vielä edessä.
Tuolloin minulla kuitenkin oli vielä uskoa ja toivoa elämään. Tuolloin minä vielä pohdin tilannetta, ja sitä, että miksi siihen jouduttiin. Nyt päässäni pyörii vain, että miten tästä pääsee pois. Toki se on ollut mielessä alusta asti, mutta ratkaisukeinot ja -vaihtoehdot ovat ollee hieman erilaisia.

Eteneekö tämä elämä enää mihinkään, vai vieläkö minä vuodenkin päästä kirjoitan samoista asioista?

--

Toivottavasti en. Tänään kaiken kurjuuden keskeltä pilkahti kuitenkin hieman valoa. Minulle soitettiin eräästä erityisammattioppilaitoksesta, johon hain jatkamaan opintojanki koska "normaalissa" koulussa en niitä voi käydä. Vaikka minulle miten räätälöitiin kevyet lukujärjestykset ja muut, niin en siltikään saanut aamuisin raahattua itseäni tuohon 500 m päähän. Pelkäsin ihmisiä, jopa mahtavia luokkakavereitani. Pelkäsin, että he kyselevät, että miksi olen ollut niin paljon pois. Eihän minun olisi tarvinnut vastata. Eivätkä he edes kysyneet.

Mutta kuitenkin, menen käymään siellä toisella koululla myöhemmin tällä viikolla. Toivottavasti tästä nyt edes tulee jotain.

Toinen mielen nostattaja oli katastrofi, jota ei tapahtunutkaan.
Maanantaiaamun kunniaksi kahvinkeitin hajosi. Paniikki. Olimme jo menossa ostamaan uutta, mutta ei tarvinutkaan, sillä kaverin kaapin kätköistä löytyi varsin toimiva peli. Win-win: kaveri sai moisen pois tilaa viemästä ja minä sain tarvitsemani keittimen.
Kyllähän siitä tuli hyvä mieli.

Niinkuin kahvista.

Väsyttää

Tänään se iski. Väsymys.

Mä olen pitkän aikaa mennyt todella vähillä yöunilla. Minä, joka normaalisti nukun helposti 12 tuntia päivässä (useimmiten kyllä enemmänkin, mutta se on taas toinen juttu), olen viime aikoina "pärjännyt" muutaman tunnin unilla. Ei kuitenkaan ole väsyttänyt kovin. Ainakaan paljoa. Ja vaikka väsyttäiskin, niin uni ei tule.

Mutta nyt olen aivan poikki. Ajatus ei kulje, liike on hidasta, silmät ei jaksa kohdistaa... ihan kuin ois rouhinu lääkekaappia tyhjäksi. Mä en jaksa edes puhua.
Pitäisi kuitenkin käyttää koira lenkillä ja tehdä ruokaa. Itku pääsi kun ajattelinkin asiaa. Minun ei todellakaan kannata tehdä ruokaa tässä mielentilassa. Viimeksi poltin käteni (siis aivan koko käden) hellan levyllä. Osittain kyllä tahallaankin. Halusin satuttaa itseäni. Ja niin minä haluan nytkin. Tuntuu vain siltä.
Joten jospa kannattaisi pysyä poissa puukoista?

Toisaalta taas... niin. En minä tiedä. Ei minulla sinänsä hirveästi kiinnosta itseäni vahingoittaa, en pidä kivusta. Mutta toivon totisesti, joka ikinen päivä, lähes jokainen hetki, että tapahtuisi jotain, joka satuttaisi minua. Sairastuisin vaikka fyysisesti, kaatuisin rappusissa, auto ajaisi päälle, joutuisin kolariin, you name it. En voi nykyään enää juuri ajaa autolla, koska houkutus paukauttaa sillan kaiteeseen on liian suuri. Tai tekisi mieleni paahtaa hirveää ylinopeutta, niin että menettäisin lopulta auton hallinan ja suistuisin tieltä. Tai tulisi edes joku helvetin hirvi keulaan.

Ei ilmeisesti ole ihan tervettä ajatella jatkuvasti, että tappais joku minut. Joku, mikä tahansa, tule ja tapa.

En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Hoitoakaan en hanki, koska en halua. Haluan vain kuolla. Mutta en voi tehdä sitä itse. Helvetti, mä olen saamaton paskaluuseri.

Tai en mä tiedä haluanko hoitoa. Haluanko tosiaan? En vain jaksa uskoa, että tämä tästä vielä paremmaksi muuttuisi. Mitä helvettiä tässä voi enää muka tehdä?

Tähänkin jokin kiva otsikko

Oikeasti minun tekisi mieli kirjoittaa ennemmin kivoista asioista. Arkipäivän pienistä iloista. Mutta unohdan ne aina ennen kuin ehdin koneelle. Eikä ne sitten jälkeenpäin olekaan ehkä niin kivoja.
Tai on ne, oikeastaan.

Ne pienet asiat pitävät minut vielä tässä maailmassa. Ovat aina pitäneet.
Minä en tule onnelliseksi hulppeista esineistä, matkoista, puutarhasta, lapsista, rahasta.
Minä tulen onnelliseksi leijan lennättämisestä, auringonkukista, henkseleistä, oransseista hiuksista, ikivanhalla perkolaattorilla keitetystä aamukahvista, kadonneen CD- levyn löytämisestä, vanhoista kotimaisista elokuvista, tilanteeseen sopivasta musiikista, myssyistä...

Ystävistä, miehestäni, eläimistäni, perheestäni. Toisinaan. Ne eivät kuitenkaan tuo aina sitä ihanaa tunnetta, sitä lapsenmielistä innostusta. Sitä fiilistä, jonka miehenikin on useasti sanonut parhaimmaksi piirteeksini. Niiden hyvien hetkien jälkeen mieheni ottaa minut syliinsä ja kuiskaa, että: "Oli ihana saada sinut takaisin, edes hetkeksi."
Ja minä en voi kuin itkeä. Kuinka kamalaa se on, kun rakastama ihminen muuttuu ihan toiseksi? Kun sitä vanhaa näkee enää vain pieninä pilkahduksina silloin tällöin?
Sitä tajuaa, että elämäni ei olekaan vain omani. Se ei ole vaikeaa vain minulle. Mieheni on ollut tukenani, jaksanut minua nämä ajat. Mutta näin ei voi jatkua ikuisesti. En halua satuttaa toista näin. Mutta juuri tällä hetkellä en muutakaan voi.





Saippuakuplista. Minä tulen onnelliseksi myös saippuakuplista.

Tähän jokin kiva otsikko

Mistähän sitä taas aloittaisi. On taas tapahtunut aika paljon, mutta ei silti kuitenkaan mitään.
Olen yrittänyt kirjoittaa tänne, mutta olen aina deletoinut viestin ennen lähettämistä. En saa ajatuksia sen vertaa kasaan, että niistä jotain järkevää tekstiä syntyisi. Joten olen ollut sitten hiljaa.

Kaikki on aika lailla samaa kuin ennenkin. Eli yhtä paskaa, suoraan sanottuna. (Tekemättömät) asiat kaatuu niskaan ja mikään ei onnistu. Jotain pitäisi tehdä, mutta ei saa aikaiseksi. Asioita pitäisi hoitaa, mutta olen heittänyt puhelimenkin pois. Tai on se tuolla jossain, tosin akku on tainnut olla loppu jo useamman päivän. Sähköpostiakaan en ole lukenut. Mitäpä sielläkään muka olisi.
Kouluhommat... No joo. Ei siitä tuu mitään. MTT:lle en ole saanut soitettua, vaikka pitäisi. Mutta jotenkin pelottaa, että mua moititaan siellä, kun lakkasin TAAS käymästä. Ja että sanovat minulle suoraan sen, mitä en halua kuulla. Vaikka tiedän itsekin, että ei tästä tule mitään jos en itse tee. Ei kukaan voi minua auttaa, jos en minä itse. Tai en tiedä, ehkä voisikin. Mutta minä en. Enkä oikeastaan edes halua.

Tai ehkä haluaisinkin. Ehkä tahdonkin vain, että tapahtuisi jotain. Mutta olen liian saamaton tehdäkseni itse(lleni) mitään. Joten leikittelen vain ajatuksella, että jotain tapahtuisi itsestään. Mutta tuskinpa.

Huoh. On taas niin säälittävä paskaluuseri olo, että voi vaan whinetä. Eikä sekään mitään auta.

Elämä. Mitä helvettiä tapahtuu?

Wut?

Nuthing. Mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu, tavallaan, mutta mitään normaalista poikkeavaa ei.

Tänään tajusin, että mä en varmaan pääse uuteen kouluun, jonne hain. Se ois ollu mulle just nyt tarpeen, kun en tuota tänhetkistä voi käydä. Uudesta ei ole vieläkään kuulunut mitään ja tässä on odotettu jo useita viikkoja, joten... Kai sitä sitten jäädään tyhjän päälle. Eipä olisi mitään uutta sekään.
Mietin vain, että mitenkäs tässä oikein käy. Ei ole taas oikein haluja tehdä mitään. Eikä mikään kiinnosta, taaskaan.

Ja tuli taas se tuttuakin tutumpi paskaluuseri- olo. Ylläri.

Njää...

En sittenkään sano olevani tyhmä.
Olen vain väsynyt.

Ei se vaan auta

Kämppä palasina, minä vielä enempi.
Ei musta vaan oo tähän elämään.

Satutan itseäni ja läheisiäni. Henkisesti ja fyysisesti.
Ei auta lääkkeet, ei auta itku, ei auta poliisi. Mut yks auttais.

Nappeja naamassa ja vielä hyvä olo. En mä kyllä ihan näin suunnitellut, mutta liekö tuolla väliä.

Nää, palaan kuitenkin huomenna kirjottamaan kuinka helvetin typerä voi ihminen olla. Ihan sama.

Sittenkin jotain uutta? Vai uusvanhaa?

Mulla on joku uudistamisvimma nyt meneillään. Johtuneeko alkaneesta vuodesta vai mistä.

• Jätän lihansyönnin
• Tätä vähensinkin reilusti viime vuoden puolella, mutta aina kuitenkin lipsuin takaisin lihaan. Ihan vaan siksi, koska se oli niin helppoa. Ja huolimatta siitä, että minulle tuli aina kovin paha mieli ja moraalinen kriisi sen jälkeen. Mutta nyt ryhdistäydyn.
• Laitan takut takaisin
• Päässä oli locksit pari vuotta, kunnes kyllästyin. Senkin takia, että väri oli musta ja seassa oli kuitua, joten värjääminen ei oikein onnistunut. Ja siksi, että ne oli liian paksut ja väärän malliset. Nyt laitan uudet kunnolla.
•  Asia ARMEIJA
• Intti on ollut mulla haaveena monenmonenmonta vuotta. Ja päätinkin sinne nyt hakea. Lähtö olisi sitten tod. näk. ensi vuonna. MUTTA en nyt enää olekaan varma. Vaikka tässä olisikin se vuosi vielä aikaa ennen lähtöä. Joten taidan kuitenkin odottaa vielä vuoden ja tehdä päätöksen sitten. Aikaakin kun vielä on.
• Laihdutus
• Masennus ja paniikkihäiriö piti mua todella tehokkaasti neljän seinän sisällä pitkän aikaa, joten kiloja pääsi kertymään useita (kymmeniä). Nyt on aika hankkiutua niistä eroon. Ja jos vain alkuun pääsen, niin tiedän onnistuvani. Kaksi vuotta takaperin pudotinkin 15 kiloa, mutta ne tuli sitten takaisin. Ja lisäksi kun nyt sain kilpirauhasen vajaatoimintaan lääkkeet, niin sekin vaikuttanee asiaan.

Ja siinäpä ne mitkä tulee näin äkkiseltään mieleen. Ihan realistisia tavoitteita.

Joten härkää palleista ja niin edelleen.

Uusi päivä, vanha paska

Heräsin sitten tähänkin päivään. Valitettavasti.

Aamu alkoi itkulla. Viimeinkin, olihan sitäkin jo odotettu. Sitä hysteeristä pillitystä kesti jotain puoli tuntia, kunnes suutuin itselleni. Huusin ja raivosin makkarissa, hakkasin nyrkeillä sänkyä ja toivoin, että seinät olisivat pehmustetut. Se toive oli turha, otsassa on nyt kuhmu. Ja vasen silmä ei näe kunnolla, mutta se ei johdu mistään omista tekemisistäni. Kait. Se vain oli herätessä jo kipeä ja punainen ja sumea pieneltä näkökentän alueelta.

Olohuoneessa olikin sitten jo hillittömän hauskaa. Siksi, koska mieheni pelasi tietokoneella ja joi kahvia. Totesi vain, että: "Huomenta, kulta." Mua alkoi naurattaa tilanteen absurdius. Miksi ihmeessä mieskään korvaansa lotkauttais, täähän oli aika normiaamu. Oli se kuitenkin pamit nostanut valmiiksi esille.
Oikein hyvä mies.

Muuten tässä päivässä ei olekaan ollut mitään mainitsemisen arvoista. Muistaakseni.

Perussettiä

Taas tällainen yö muiden joukossa.

Ei, en valvo unettomana miettien syntyjä syviä. En vain halua mennä nukkumaan. Jotta niitä syntyjä syviä ei tarvitsisi ajatella. Usein nappaankin ihan suosiolla nappia naamaan (niitähän mulla kyllä riittääkin), jotta uni tulisi äkkiä. Tai toinen, nykyään enemmän käytetty tapa on katsoa jotain sarjaa telkkarista tai koneelta. Viime aikoina on mennyt paljon Family Guyta ja American Dadia. Perushömppää, jonka mökään on helppo nukahtaa. Tai ei ne kyllä ihan perushömppää ole, vaan parhaita sarjoja ikinä. Todellakin.

No, tällä hetkellä en vain jaksa raahautua sänkyyn asti. Enkä edes sohvalle, jossa olen viime aikoina nukkunut useammin. Joten vietän aikaani pelaten. Suurimman osan hereilläoloajasta vietän aina koneella (pelaten), jos kotona olen. Ja missäpä muuallakaan olisin. Sitä kuuluisaa elämää kun ei tahdo olla ollenkaan.
Mutta oikeastaan se ei edes haittaa. Olen ihan tyytyväinen neljän seinän sisällä, ainoana ulkomaailman kontaktinani netissä pelaavat ihmiset. Siispä pelaan vain.

Kyllä, olen siis säälittävä nörtti, kunnon no-life. Mutta minäpä olenkin levelillä 55 ja minulla on kultainen AK-47.

Onneksi ihmiset tuovat mielenkiintoa peliin, niin ei ehdi kyllästyä.

Pullaa ja kakkaa

Tarvitsin paikan, johon purkaa ajatuksia. Niitä ajatuksia, joita ei aina uskalla ääneen sanoa. Niitä sekavia, pelottavia, mielenkiintoisia, turhanpäiväisiä ja kummallisia mietteitä, joita ei voi jättää rauhaan ja jotka eivät anna olla.

Tätä kakkaa suoltaa Bulka, eli Pulla:

- 20 vuotta täyttänyt, mutta kolmeakymmentä odottava
- Avioliitossa, lapsien virkaa toimittaa kasa erinäisiä eläimiä

- Elämäniloinen, maailmaa rakastava, sisäisen hipin omaava
- Katkera, vihainen, lähes kaikkeen kyllästynyt ja tympääntynyt
- Itseensä ikuisesti tyytymätön
- Vakavasti masentunut, ahdistunut, paniikkihäiriöinen ja pelokas

Minussa on kaksi puolta. Toinen, se parempi puoli, näkyy muille ja toinen on vain pääni sisällä. Tällä hetkellä yhdellä ihmisellä, itseni lisäksi, on sinne jonkinlainen yhteys. Tai oikeastaan kahdella, ja toinen niistä on mieheni. Hän on ollut tukeni ja turvani tähän saakka. Pysynyt rinnalla, vaikka olen ollut paskamainen ämmä. Oikeasti. Olen onnellinen hänestä, sillä kuinka monen kumppani pysyy rinnalla senkin jälkeen, kun itse lähtee poliisien matkaan viillettyään puolisoaan puukolla?

No, Mervi kyllä, mutta se on eri asia.

Suurimpana asiana elämässäni on tällä hetkellä siis erinäiset mielen ongelmat, joita varten blogin perustinkin.
Sairasteluni alkoi alkuvuodesta 2005, joten 5-vuotisjuhlapäivä on pian käsillä. Sen jälkeen seurannut useita opiskeluyrityksiä, mutta korkein koulutus tällä hetkellä peruskoulu. Takana myöskin lähes vuoden työkyvyttömyys ja sairasloma ja taas ollaan lähes samassa pisteessä kuin ennen sitä. Tilanne on ollut toisinaan hyvä ja toisinaan todella huono. Pahimpia aikoja elin viime vuoden puolella, kun koin useita järjettömiä raivokohtauksia, joista en jälkeenpäin muistanut mitään.

Kuitenkin viime vuosien aikana ehdin myös seikkailla ulkomailla useamman kuukauden, rakastua ja mennä naimisiin, perustaa perhettä ja muuttaa useaan otteeseen.

Elämää siis takana jonkin verran. Vaikeuksia suhteessa vuosien määrään reippaasti. Elämää myös vielä edessä, toivottavasti. Ken tietää.

Uuden vuoden kunniaksi tein kuitenkin vedenpitävän itsemurhasuunnitelman. Ihan vain huvikseni. En ole ajatellut (ainakaan kovin vakavasti) toteuttaa suunitelmaani, mutta olen leikitellyt ajatuksella päivittäin. Eikä se tunnu ollenkaan pahalta. Itse asiassa se ei tunnu yhtään miltään. Niinkuin ei tällä hetkellä oikeastaan mikään.
Mutta toteutuksen aika ei ole vielä. Tein myös to do- listan, eli asiat, jotka on tehtävä ennen kuin kuolen. Siinä on kaikkea arkisista velanmaksuista toiselle puolelle Eurooppaa liftaamiseen asti.

Ei se auta kuin katsoa miten käy. Laitetaan mietintään, että miksi tässä pisteessä ollaan ja mitä oikein onkaan tapahtunut. Nyt viimeinkin jaan ne mieleni sopukoiden synkimmätkin ajatukset. Ja tunnustan pahat tekoni.

Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.