Tänään on hyvä päivä tappaa itsensä

Kahdesti. Yhdessä pelissä.
Ensin heitin kranaatin, joka kimposikin jostain takaisin, osui minua päähän ja räjähti. Tarkoitus oli kyllä heittää se battle-bussin taakse, jossa oli vihuja ämpärikaupalla.
Toinen kerta monivuotisen COD- urani aikana, että heitän itseäni kranaatilla tahattomasti. Tai ylipäätänsä tapan itseni vahingossa. Ja siksipä olikin juuri niin hauskaa, kun onnistuin viemään nirrin itseltäni toistamiseen melkein heti perään. Kranaatin sijasta käytin kuitenkin airstrikeä.
Ensinnäkin, mitä helvettiä minä olen tehnyt keskellä viholliskeskittymää? Toiseksi, miten olen ollut hengissä vielä siinä vaiheessa, kun airstrike lopultakin tulee? Ja kolmanneksi, ei sitten käynyt mielessä peruuttaa sieltä pois? Tai edes ottaa kunniakas kuolema vihollisen luodista?
Nope, fail, fail, fail ja fail.

No, eipä se periaatteessa eroa siitä kuuluisasta IRL- elämästäkään. Niin, että epäonnistumisia epäonnistumisien perään. Tai ei enää tällä hetkellä, sillä ei voi epäonnistua, jos ei tee mitään.
Lyhyesti tämänhetkinen tilanne:

• Rahat on loppu, eikä tietoa seuraavista. Odotellaan molemmat byrokratian ratteiden pyörimistä. 
• Erosin koulusta, uudesta ei tietoa. Ehkä haen, ehkä en. Riippuen, millä tuulella olen. Sitä ennen pitäisi saada haettua uusi B- lausunto, joten luulen, että hakeminen jää kiinni siitä. Lausunnon kyllä saisin, jos vain saisin aikaiseksi ottaa yhteyttä oikeisiin henkilöihin. 
• Ei ole hoitoa eikä lääkitystä. Ihan omaa saamattomuutta ja haluttomuutta. Saatiin kuin satiinkin aikaiseksi varata aika mielenterveystoimistoon, mutta enhän mä ikinä sinne asti päässyt. Siitä lisää myöhemmin. 
• Unta on liian vähän tai liikaa. Ensin menen kolme-neljä viikkoa 3-5 tunnin yöunilla ja sitten nukun viikon putkeen, 18 tuntia päivässä. Vähintään.
• Yleinen saamattomuus, paniikkikohtaukset, kiukkuisuus, raivonpuuskat. Ovat päivittäisiä vierailijoita ja siitä paskamaisia, että eivät tahdo lähteä sitten millään.

Eli hyvin menee.
Kaiken tuon lisäksi en saa päästäni ajatusta itseni vahingoittamisesta. Se kolkuttelee takaraivossa vähän väliä, käy mielessä useita kertoja tunnissa. Osittain toteutankin sitä syömättömyydellä. Ja juomalla liikaa. Ei vettä, vaan alkoholia. Ei liene suuri yllätys sekään.
Ei ole mitään kiintopistettä elämässä, ei mitään, mitä kohti suunnata (enemmän tai vähemmän) määrätietoisesti. Joten kaikki päivät ovat samaa. Eikä mikään koskaan muutu. Odotan, että tapahtuisi jotain. Edelleen.

Mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Joten päässäni pyörii jatkuvasti ajatus, että minä jopa tekisin asioille jotain. Ja niin minä teinkin. Tai ainakin yritin:
Saatiin siis viimeinkin soitettua mtt:lle minulle uutta aikaa. Laittoivat päivystyksen puolelle seuraavaksi päiväksi. Se seuraava aamu alkoikin ihan hyvin, kunnes tuttu paniikki alkoi hiipiä lähemmäs. Se pääsikin iskemään sitten niin, että päädyttiin lopulta mtt:n ulko-oven kautta ensiapuun ja sieltä sitten takaisin kotiin. Heräsin iltapäivällä omasta sängystä ja viimeinen muistikuva ennen sitä on autosta ennen mtt:tä.
Sopivat minulle seuraavaksi päiväksi uuden ajan ja suosittelivat ottamaan rauhoittavia ennen sitä, mutta en minä sinnekään päässyt. Itkin ja huusin eteisen lattialla, että mieheni ei pakottaisi minua menemään sinne. Myöhemmin itkin ihan vain sitä, että en mennyt.

Mikä helvetti minua oikein vaivaa? Ensin huutamalla huudan apua ja sitten, kun sitä tarjotaan, kieltäydyn. Ei tässä ole mitään järkeä enää. Joten päätin olla enää yrittämättä sitäkään. Nähtiinhän se taas, että ei siitä mitään tule. Ja on niillä siellä mtt:llä muitakin, jotka apua tarvitsevat. En vaan voi viedä heiltä aikaa tuolla tavalla.
Joten lakkaan haaskaamasta voimavaroja, sekä itseni että muiden.

Luovutan. Tai luovutin jo, osittain, ja se tuntuu oikeastaan aika hyvältä. Sain aikaan päätöksen.
Samalla päätinn mös jollain tasolla lopettaa itse elämäni.  Nyt kulutankin sitten vain aikaa miettimällä eri tapoja ja tilanteita, suunnittelemalla kaiken etukäteen, vaikka tiedän, että se ei tule (todennäköisesti) toteutumaan niin. En vielä tiedä, että milloin ja miten, mutta uskon, että tiedän kyllä varmasti sitten, kun se hetki tulee.
Niinkuin unessa, jonka näin vähän aikaa sitten:
Syrjäinen tie oli pimeä ja mutkainen. Minä ajoin liian lujaa, päässäni vain yksi ajatus. Ajatus, joka ei jättänyt hetkeksikään rauhaan. Se valtasi koko mielen, päästämättä irti. Painoin lisää kaasua päästäkseni sitä pakoon. En päässyt, sillä se jäi viimeiseksi ajatuksekseni.
Se muutaman sekunnin ilmalento tuntui ikuisuudelta. Siinä pienessä hetkessä tunsin syvää tyyneyttä ja rauhaa. Viimeinkin; ajattelin, suljin silmäni ja hengitin viimeistä kertaa.

Sitten heräsin. Heräsin ja huomasin olevani omassa sängyssäni, omassa kodissani, omassa paskassa elämässäni. Pettymyksen kyyneleet tulvivat välittömästi silmiini. Lakkasin itkemästä vasta kun nukahdin taas. Kunnes heräsin omaan itkuuni. Niin minä vietin koko päivän; itkien itseni uneen, vain herätäkseni ja tehdäkseni sen uudestaan.
Illalla olo hieman helpotti ja kyyneleet ehtyivät. Huomasin olevani janoinen. Menin keittiöön, otin lasin ja täytin sen vedellä. Se lipesi kädestäni ja hajosi lattialle. Ja minä sen mukana.
Seuraavat kaksi tuntia vietin itkien lasinsirujen keskellä.

Kyllä, minä totisesti haluan jo kuolla.