Toinen totuus parisuhteesta

 Meillä ei mene mieheni kanssa kovin hyvin. Vaikka olen saattanut sellaisen kuvan ehkä antaa. En tiedä.

Tilannehan on se, että olen ollut muuttamassa pois pariinkiin otteeseen. Se on kuitenkin aina vain jotenkin jäänyt. On ollut rahasta pulaa tai huono aika muuten tai tai tai...
Ja vähän ajan päästä on tuntunut taas hyvältä ja olen miettinyt, että miksi olen ollut edes lähdössä.

Nyt kuitenkin huomaan miettiväni asiaa päivittäin. Elo miehen kanssa käy koko ajan vain vaikeammaksi. Kaksi masentunutta samassa taloudessa ei ole hyvä asia. Ainakaan tässä tapauksessa.
Olen ajanut miehen niin loppuun omalla sairastelullani, että ei hänkään enää jaksa. Tiuskimme ja äyskimme pienistäkin asioista, emme tee enää asioita lainkaan yhdessä, emme nuku enää samassa sängyssä ja ennen kaikkea, minä itken pävittäin sitä, kuinka tunnen olevani loukussa. Tunnen jääneeni nurkkaan, josta ei ole poispääsyä.

Jotenkin kuitenkin ei omat rahkeet riitä siihen, että alkaisin etsimään asuntoa. Ei minulla ole rahaakaan. Enkä edes tiedä, että pärjäisinkö yksin. Mutta silti minusta on jo pitkän aikaa tuntunut, että yksin olisi kuitenkin parempi. Tai ainakin kokeilla pitäisi. Jospa se muuttaisi asioita. Tai muuttaisihan se pakostakin.

Minun on niin paha olla täällä, tässä asunnossa, jota en edes tunne kodikseni. En ole koskaan tuntenut, oikeastaan. Mietin vain ratkaisua ja masentuneen mielessä on poismuuttamisen lisäksi tasan yksi vaihtoehto. Se alkaa tuntua koko ajan houkuttelevammalta.
Ja nyt viimeistään tajuan, että en voi enää jäädä tänne. En, jos mietin, että vaikka tapan itseni mieluummin, kuin jatkan tätä samaa. Samaa vanhaa, päivästä toiseen, mikään ei ole seuraavana aamuna yhtään paremmin, vaikka välillä siltä tuntuisikin. Se illuusio haihtuu aina pian.

Toisaalta taas mietin, että onko tämä vain jotain muutoksenhalua? Edes jotain pakoreitin etsimistä tästä nykyisestä (paskasta) elämästä? En voi olla pohtimatta, että johtuuko ahdistukseni vain ja ainoastaan vakavasta masennuksesta ja muista mielen ongelmista, vai olisiko minun parempi olla omillani.

Mielenterveydellisistä ongelmista johtuen olen myös aiemmin vahingoittanut sekä itseäni että miestäni, tarkoituksella. Hermoni eivät pidä enää yhtään ja saatan raivostua pienistäkin asioista. Pelkään todella paljon satuttavani miestäni vielä pahasti, sillä hän on aina siinä vierellä. On helppo kyllästyä ihmiseen, joka ei hievahdakaan läheltä. On myös helppo suuttua ja purkaa pahaa oloa ja ahdistusta siihen kaikkein läheisimpään ihmiseen.
Mutta en vain enää kestä sitä. En vain kertakaikkiaan kestä.

Mitä helvettiä tässä nyt sitten tekisi.